Ahdistus

Epäilen vahvasti että, sinäkään et pidä palohälyttimien äänestä? Ne ovat kuitenkin pelastaneet ihmishenkiä paljon, sekä niitä turvapaikkoja, joita me kutsumme kodeiksi. Ahdistus on kehon oma varoituskeino siitä, että ”nyt menee lujempaa” kuin mitä me sillä hetkellä jaksaisimme oikeasti. Se kielii meille pelosta ja vaarasta, joihin me todennäköisesti ylireagoimme. Ikävä kyllä positiivisetkin muutokset voivat yllättävän usein ruveta hälyttämään kehoa tästä liiallisuudesta. Heikentäessään ihmisen toiminta- tai vuorovaikutuskykyä ahdistuneisuus voi kuitenkin olla myös psykiatrisen sairauden oire, kuten esimerkiksi masennuksen.

Ahdistus on inhottava tunne, josta joka neljäs suomalainen kärsii jossain vaiheessa elämää tilapäisesti tai jatkuvasti, jolloin kyse voi olla esim. ahdistuneisuushäiriöstä (mehiläinen.fi).  Tilapäinen ahdistus on täysin normaalia, ja jopa keholta ja mieleltä suotavaa. Jatkuva ahdistus on hoidettava lääkkeillä tai terapiakäynneillä, mielellään molemmilla.

Aistit ovat yhteydessä tunteisiin ja ahdistuksen takaa löydämmekin monenlaisia tunteita, joita kykenemme tai emme kykene käsittelemään. Aistit kertovat meille yksilöllisesti, miltä meistä ahdistus tuntuu, näyttää, maistuu, haisee ja kuulostaa. Täten luon alle fiktiivisen tarinan, missä oikeiden ihmisten aitoja aistillisia tuntemuksia ahdistuksesta tulee ilmi:

Olemme omassa rauhassamme, yhdessä kuitenkin. Eri puolilla huonetta, tekemässä eri asioita. Jokainen on kuuloetäisyydellä ja se pelottaa. Täytyykö meidän keskustella, jos kyllä, niin mistä?

 ”SYÖMÄÄN, tänään ruokana ahdistus”, työntekijä huikkaa. Ennen kuin kukaan meistä kerkeää edes nousta käsienpesulle, kuuluu ääni. ”Haisee hylätyltä talolta”, kommentoi Isbe. Ryntäämme elämän nälässämme käsienpesun kautta syömään. ”Onpa keittiössä sumuista”, toteaa Em. Otamme arkailevia askelia lähemmäs ja lähemmäs, kunnes näemme paremmin. ”Näyttää tiheältä metsältä”, kuuluu Isben suusta, ”ja kuulostaa kuin se karjuisi! ”

Asetumme jonoon ottamaan ahdistusta, jokainen omalla vuorollaan. Pelosta huolimatta kuljemme kohti ruokapöytää lautaselliset ahdistusta mukana. ”Tämähän maistuu ihan tuhkakupilta”, kertoo Konna.

 Jokainen meistä hoitaa oman osuutensa ja vältämme muiden katseita. Samassa pöydässä istuessa se on hankalaa. ”Tuntuu kuin ompelukoneella ommellessa olisi unohtanut laittaa sen tukijalan alas” valittaa Pasi oloaan. Siinä sitten ihmettelemme kunnes meiltä kysytään miltä tuo ahdistus tuntui.

”En osaa sanoa miltä ahdistus tuntuu ja sitä se terapeuttikin on yrittänyt puoli vuotta kysellä” Iivar kertoo.

Jokaisen ilmeestä huomaa sen, kuinka tajuamme, että ahdistus on ollut siinä liian kauan. Nostamme katseet toisiamme kohti niin rohkeasti, että se tuntuu uhkarohkealta. Pyrskähdämme nauramaan yhdessä kommelluksillemme. Ja se hymy, joka jäi naurujen jälkeen kasvoillemme, kertoo, että tästäkin selvitään.