Ihmisten ja rakennusten keskittyessä yhteen tulee kyliä ja kaupunkeja. Ajan kanssa olemme osaksi unohtaneet mitä kaikkea pelkkä meidän suomen luonto meille tarjoaa. Metsät ovat pullollaan kaikenlaisia tarvikkeita ruokaan, lääkkeisiin ja taiteeseen, miksi emme hyödyntäisi niitä? Näin kun ilmastonmuutoskin kolkuttelee jo oville, olisi meidän aika oppia omavaraisuutta ja vanhan kansan rohtoja sekä niksejä.
Katselen laiturilta edessä avautuvaa maisemaa. Aamuyön usva on päässyt valloilleen ja auringon säteet valaisevat sen. On hiljaista. Aallon paiskautuminen rantakivikkoon on ainoa ääni mitä kuulen. Lasken hiljaa jalkateräni kylmään veteen ja liikuttelen niitä hiljaa.
Epäilen vahvasti että, sinäkään et pidä palohälyttimien äänestä? Ne ovat kuitenkin pelastaneet ihmishenkiä paljon, sekä niitä turvapaikkoja, joita me kutsumme kodeiksi. Ahdistus on kehon oma varoituskeino siitä, että ”nyt menee lujempaa” kuin mitä me sillä hetkellä jaksaisimme oikeasti.
Yksin. Haluan olla yksin, mutta kaipaan lämpöäsi. Maailma huutaa minulle, en ole mitään. Jääkylmää kättäni polttaa kun pidät siitä kiinni, tunnut olevan kilometrien päässä. En saa sanaakaan suustani, mutta olemukseni huutaa kivusta. Yrität lohduttaa, mutten saa selvää sanoistasi.
